Kasinotaloutta Monte Carlon tapaan

Monacossa voi silloin tällöin bongata kirjainyhdistelmän SBM.  Se on lyhenne nimestä La Société des Bains de Mer et du Cercle des Étrangers à Monaco.  Kyseessä on reilut 150 vuotta sitten perustettu yhtiö, jonka nykyinen omistaja on Monacon valtio. SBM omistaa esimerkiksi Monte Carlon kasinon, luksushotelleja ja  muita toimintoja ja on ruhtinaskunnan merkittävin työllistäjä.

Merikylpyihin viittaava yhtiön nimi liittyy siihen, että 1800-luvulla varakkaan väen keskuudessa  oli trendikästä viettää aikaa keskieurooppalaisissa ns.vesikaupungeissa ja niiden kylpylöissä. Katsottiin että kylpylähoidot edistävät terveyttä.  Kylpylävieraiden ajanvietteeksi perustettiin  pelikasinoita, jotka  toivat  jännitystä ja viihdykettä ja samalla myös mukavasti tuloja paikkakunnan julkiseen kassaan.  Suomikin sai osansa kylpylätrendistä, joskin ilman pelikasinoita.    

Monacon ensimmäinen pelikasino  perustettiin  1856. Sen kerrotaan olleen melko vaatimaton eikä erityisen voitollinen.  Jotta  ruhtinaskunnan  talous  saataisiin parempaan kuosiin, ruhtinas Charles III otti mallia saksalaisista ja belgialaisista vesikaupungeista ja perusti vuonna 1863 kasinoyhtiö SBM:n.  En muista lukeneeni mistään tuon aikaisesta kylpylästä, mutta ehkäpä merikylvyillä viitattiinkin ruhtinaskunnan uimarantaan? Nyttemmin kyllä Monacossa on tarjolla luksushotellien yhteydessä myös ylellisiä spa-palveluita. (Parhaimmissa taitaa olla jopa sauna!)

Charles houkutteli ansioituneen kasinomiehen Francois Blancin (1806 – 1877) ostamaan 1,7 miljoonalla kultafrangilla SBM:n osake-enemmistön  ja 50 vuoden  yksinoikeuden pitää kasinoa Monacossa. Kirkollekaan tämäntyyppinen varainkeruu ei ollut vieras ajatus.  Kasinohankkeessa oli mukana jopa hengen mies, josta tuli sittemmin paavi.    

Bad Homburgin kasinon seinässä muistetaan kaupungin pelastajaa Francois Blancia  

Korttihuijauksesta se alkoi

Saksankielisessä wikipediassa Blancia tituleerataan ranskalaiseksi matemaatikoksi ja finanssimieheksi.  Hän oli näet laskenut  ystävälleen rulettivoittojen todennäköisyyksiä  ja kehittänyt rulettia laskelmiensa perusteella. Ranskankielisessä  wikipediassa  mies luokitellaan  liikemieheksi ja kiinteistöurakoitsijaksi,  uhkapelien järjestäjäksi ja muun muassa Monte Carlon, Monte Carlon kasinon sekä Hotel de Parisin  perustajaksi yhdessä ruhtinas Charles III:n kanssa. 

Nuoren Francoisin  ja hänen kaksoisveljensä Louisin  (1806-1855) bisnesura  urkeni kun he seurasivat  kiertävän  sirkuksen korttihuijarin työskentelyä.  He innostuivat asiasta siinä määrin, että lähtivät  sirkuksen mukaan oppimaan lisää. Pian veljekset aloittivat uhkapelibisneksen ja kiinteistökeinottelun Marseillessa.  He päätyivät  Luxemburgin kautta Hesse-Homburgiin Frankfurtin lähelle vuonna 1840. Kaupungin  rahapulaa helpottaakseen paikallinen monarkki  teki veljesten kanssa sopimuksen pelikasinon perustamisesta. Kasinosta tuli menestys ja hyvä tulolähde Homburgille.

 

Francois  jatkoi  bisneksiä yksin veljensä kuoltua  1855. Bad Homburgissa hänet muistetaan tänäkin päivänä Homburgin taikurina (Der Zauberer von Homburg).  Myöhemmin hän sai myös lisänimen Monte Carlon taikuri  (Le magicien de Monte Carlo). Toinen saksalaisten Blancille antama lempinimi ei ollut yhtä mairitteleva:  Verenimijä  (Blutsauger).  Veljesten perustama Bad Homburgin Spielbank koki uuden tulemisen toisen maailmansodan jälkeen oltuaan suljettuna vuosina  1872-1949.  Nykyisin se on monipuolinen huvittelupaikka.

Valkoinen voittaa aina

Kasinon ylläpito-oikeudet saatuaan Blanc pani tuulemaan. Pian Monacoon kohosi niin komea kasino ja niin ylellisiä hotelleja, että ne eivät kalvenneet Pariisinkaan vastaaville. Blanc tilasi kasinorakennuksen  suunnittelun  aikansa huippuarkkitehdilta  Charles Garnierilta.   Garnier suunnitteli myös viereen rakennetun  hotellin, Hotel de Paris’n.   Lisäksi rakennettiin joitakin huviloita  sekä upea puutarha, joiden kauneutta sekä Monacon ihanaa ilmastoa muistetaankin  aina ylistää  vanhoissa lehtiuutisissa. 

Hienokaan pelipaikka ei kukoista, jos kukaan ei tiedä siitä.  Blanc ymmärsi markkinoinnin merkityksen.  Hän jakoi paikallisille sanomalehdille vuosittain 500 000 frangia, jotta ne kirjoittaisivat myönteisiä juttuja hänen kasinostaan.  Mies siis oli tekstimainonnan edelläkävijä. Ja kuten jo Homburgissa, hän bisneksiään edistääkseen kiirehti sekä maantien että rautatien rakentamista  Monacoon,  jotta  hotellille  ja kasinolle saataisiin enemmän asiakkaita.  Ennen rautatien tuloa hän kuskasi asiakkaitaan Nizzan suunnasta hevospeleillä.

Washingtonin kirjastossa oleva vanha kuva kasinosta

Blancin mottona oli  ’Toisinaan voittaa punainen, toisinaan musta, mutta valkoinen (Blanc) voittaa aina.’

Blanc tienasi kasinollaan ja hotellillaan niin hyvin, että pystyi maksamaan Monacon puolesta sotakorvaukset Saksalle. Lisäksi hän oli rahoittamassa Pariisiin rakennettua Garnierin suunnittelemaa oopperataloa. Blancin perhe pääsi myös piireihin, kun hänen tyttärensä avioitui keisarilliseen Bonaparten sukuun.      

Myös Monacon ruhtinaskunnalle kasino osoittautui niin tuottoisaksi että  ruhtinas Charles III luopui veronkannosta ruhtinaskunnassaan.  Edelleenkään Monacossa ei ole ollut tarvetta periä tulo- eikä perintöveroa joskin nykyisin  turismi on  merkittävä tulolähde kasinon lisäksi.

Nimekkäitä omistajia

Blancin kuoltua 1877 hänen leskensä tuli SBM:n  johtoon. Kun Monacon kasino ajautui vaikeuksiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen,  ruhtinas Louis II junaili ikääntyneelle Madame Blancille korvaajan, kreikkalaissyntyisen  Sir Basil Zaharoffin (1849-1936). Muun muassa ruotsalaisia aseita myynyt, kuoleman kauppiaaksikin nimitetty,  Zaharoff oli aikansa rikkaimpia miehiä, sijoittaja ja hyväntekijä.  Kasino pääsikin taas jaloilleen.
  

Vuonna 1953 toinen kreikkalainen, laivanvarustaja Aristoteles Onassis, sai haltuunsa SBM:n osake-enemmistön käyttämällä panamalaista yhtiötään välikätenä. Onassis tunnettiin kuuluisan oopperalaulajattaren Maria Callaksen miesystävänä ja sittemmin  Jaqueline Kennedyn aviomiehenä.  Aluksi Onassiksen omistus oli ruhtinas Rainier III:n mieleen, koska se toi maahan investointeja.  Mutta pian ruhtinaan ja raharuhtinaan vesisukset menivät  ristiin.  Onassis olisi halunnut Monacon pysyvän rikkaitten leikkipaikkana kun taas Rainier halusi valtakunnastaan turistirysän. Miesten monivuotinen kissanhännänveto päättyi lopulta vuonna 1967,  kun Onassis möi osuutensa SBM:stä Monacon valtiolle sievoisesta summasta.

Sekä Zaharoff  että Onassis olivat legendaarisia hahmoja, jotka ovat innoittaneet  elokuvien, näytelmien jopa sarjakuvien tekijöitä.    

 Ei mikä tahansa ooppera

Kasinoa laajennettiin ja uudistettiin useaan otteeseen 1800-luvun lopulla. Kulttuurillekin annettiin sijaa, kun baletille ja oopperalle rakennettiin tilat.  Oopperasali  "Salle Garnier" valmistui  1879 ja sai nimensä suunnittelijansa mukaan.

Avausnäytännössä esiintyi  maailmankuulu näyttelijä  Sarah Bernhardt.   Monte Carlon oopperan ja baletin   historiassa   on alkuajoista lähtien ollut kosolti kansainvälisiä huippunimiä kuten Daghilev, Picasso, Matisse , Braque ja Cocteau. Ensinmainittu baletin ja neljä viimemainittua lavastuksen ja muun kuvallisen tarpeiston luojia.   

Monte Carlon oopperan merkittävyydestä kertoo se, että  viime vuosisadan alkukymmenillä siellä nähtiin  kymmenen eri oopperan  kantaesitys.  Säveltäjinä olivat Jules Massenet, Georges Bizet ja Camille Saint-Saens.   

Kasino taipui myös ruumiinkulttuuriin.  Siellä pidettiin vuonna 1921  jopa maailman ensimmäiset kansainväliset naisten urheilukilpailut (Women’s Olympiad).

Uutisia Monte Carlosta

Suomalaiset sanomalehdet pitivät  reilut 100 vuotta sitten huolen siitä, että kasino tunnettiin meidänkin maassamme. Yllättävää kyllä, ylipäätäänkin Monacoon ja koko Rivieraan liittyviä uutisia näkyi yli sata vuotta sitten enemmän kuin tämän päivän sanomalehdissä.   Ehkäpä Rivieralla oli tuohon aikaan muutoinkin keskeisempi kansainvälinen  asema – olihan se niin  Venäjän kuin monien muidenkin maiden hallitsijoiden suosima oleskelupaikka. Heidän vanavedessään myös lehtien toimettomaksi luonnehtima väki eli yläluokka viihtyi samoissa maisemissa. Kun Rivieralle saatiin rautatie1800-luvun jälkipuoliskolla, sinne oli myös helppo matkustaa. 

Pariisi oli tuohon aikaan suomalaisten taiteilijoiden Mekka. Sieltä pääsi myös helposti junalla Nizzaan. Vaikuttaa siltä, että moni käyttikin tätä mahdollisuutta hyväkseen. Monte Carloon tutustuminen taisi myös kuulua tällaisen reissun 'pakollisiin kuvioihin'.

Jotkut suomalaiset olivat Monte Carlon kasinon kanta-asiakkaita vuosikakaudet. Tämä selviää esimerkiksi kun nizzalaistunut säveltäjä Armas Launis haastatteli Suomen Kuvalehteen vuonna 1934 Carl Collinia,  Promenade des Anglaisilla sijaitsevan Villa Huovilan rakentajaa. Launis näytti pitävän kasinolla käyntiä hienoisen  arveluttavana:

 ”-Käyn muutaman kerran viikossa Monte-Carlossa viettäen siellä suurimman osan päivääni. 
– Aivan oikein, siellä on kauniita puistoja ja loisteliaita kahviloita, liitän siihen rohkenematta sen pitemmälle tiedustelussani. 
-Ei, minä kulutan aikani pelisaleissa, selvittää haastateltavani.  
Keskustelu näytti ohjautuvan arkaluontoiselle alalle. Mutta insinööri ymmärtää ajatukseni ja jatkaa:
- Olen tehnyt näin jo kolmenkymmenen vuoden ajan, mutta intohimoista pelaajaa minusta ei ole tullut. Joskus hieman voitan, joskus taas häviän. Jos rauhallisena ottaa osaa peliin, malttaa tyynenä odotella värien vaihtelua pelipöydällä, ja kun harkiten tekee pienet panoksensa niitä kohottamatta, ei suuria vahinkoja voi sattua. Käyn siellä myöskin siksi, että haluan, syrjäisenä pysyen, olla näkemässä suuren maailman vilkasta menoa, istun lukusalissa, vaihdan vaihteeksi muutaman sanankin jonkun kanssa, siinä ohjelmani. ”

Muita kasinolla käyneitä suomalaisia olivat esimerkiksi  Juho Rissanen,  Aurora Karamzinin poika Paul Demidoff, Albert Edelfelt sekä lehtijuttuja kirjoitellut, Nizzassa asunut  Anna Tuderus.  

Vanha postikortti noin vuodelta 1900 

Kasinolla koetti onneaan myös Olavi Paavolainen ystävineen.  Paavolainen, Katri Vala, Einari J.Vehmas ja Yrjö Gustafson  kertoivat kokemuksestaan kortissa vuonna 1928. Vastaanottaja oli Brindinin Kahvila. ”Kirjailijattaret” :

”Kävimme pääsiäisenä Monte-Carlossa ja hävisimme kädenkäänteessä 150 frangia: siitä murheesta olemme ostaneet 90 gr. erissä yhteensä 360 gr. pirtua, joka ei ole täällä yhtään halvempaa kuin siellä. Ylihuomenna maksettavaan laskuun, johon meillä ei ole rahoja, suhtaudumme ylevästi.”   

Pirtua! Maassa, jossa on suorastaan kansalaisvelvollisuus juoda viiniä!

Vuonna 1930  Mika Waltari hävisi Panu Rajalan mukaan Monte Carlossa pari tuhatta  frangia. Kun hänen olisi pitänyt palata Pariisiin, jäljellä oli enää 18,50 frangia, joten hän joutui pyytämään rahaa sponsoriltaan Sihtolalta.  ”Älä kauheasti suutu, jos sähkötän ja pyydän rahaa. Elämä on kuitenkin sen arvoinen.”  

Viimeisenä iltana pelionni suosi ja Waltari sai kasinolla voittoa 6000 frangia. Junamatkalla Pariisiin   hänellä olikin varaa kulauttaa kurkkuunsa neljä tai viisi pulloa shampanjaa.
Siinä on jo tyyliä!

Kenneth Danielsen  paljastaa Villa Huovilasta kertovassa teoksessaan, että suomalaisista  niin  Anna Truderus  kuin  Dagmar Dippel menettivät suuria summia Monte Carlossa. Viimemainittu joutui rahapulassaan jopa luopumaan vuonna 1932 huvilastaan Mont Boronilla.

Tuderuksen Riviera-aiheisia lehtijuttuja julkaistiin mm. Otava-lehdessä.  Monacoa koskevassa artikkelissaan Tuderus puhuu ensin  ummet ja lammet Monacon puistojen  kauneudesta,  historiasta  ja loistokkaan, Charles Garnierin suunnitteleman kasinon hienosta sisustuksesta taideteoksineen.  Omista pelaamisistaan hän ei suoraan kerro, mutta kuvailee asiantuntevasti miten pelihimon riivaamalle ihmiselle käy:

”Surullista, mutta samalla mielenkiintoista  on tarkata pelihimon villitsemän ihmissielun taistelua. Ulkonaisesti kaikki käy aivan säädyllisesti, kasvojen ilmeet vain vaihtelevat, jännitys laukeaa vähitellen ja ihminen muuttuu ikään kuin unissakävijäksi, joka ei ole edesvastuussa teoistansa. …Hän unohtaa periaatteensa ja päätöksensä – kaikki – koko ajatus keskittyy vain kuulaan ja numeroon, jonka hän toivoo voittavan, kunnes hän on uhrannut viimeiset varansa ja on pakoitettu lopettamaan.  Ja jos hän taas voittaa, niin hän tulee uhkarohkeaksi, alkaa pelata suurilla summilla eikä ajattele lainkaan kadottamisen mahdollisuutta.”

”Verentahraamilla miljoonillaan se (kasino) tarjoaa tosin tuhansille aineellista apua ja varallisuutta, ja pelinpankin ansioksi on luettava sekin, että tästä pienestä ruhtinaskunnasta on tullut ihannevaltio, jossa köyhyyttä ei ole olemassa ja jossa asukkaiden ei edes tarvitse maksaa veroja. Mutta ”tarkoitus pyhittää keinot” on sittenkin jesuiittamainen uskonkappale, jota on halveksittava.”

Pelihelwetti

Suomen lehdistössä kerrottin usein pelureiden kurjasta kohtalosta: ensin saattoi mennä suurikin  omaisuus, sitten vielä henki oman käden kautta.   Pelikasinoista käytetty nimi  pelihelwetti on paljon puhuva.  31.5.1885 ilmestyneen Wiborgsbladetin mukaan siihen mennessä kyseisenä  vuonna oli jo viisikymmentä ihmistä päättänyt päivänsä oman käden kautta Monte Carlon seurauksena. Olavi Paavolainen kertoo 1931 eräästä itsemurhan tehneestä, jonka ruumis heitettiin lyijypainoilla varustetussa säkissä  Monacon rantakallioiden alla olevaan syvyyteen. Syvyydessä oli Paavolaisen mukaan kokonainen itsemurhaajien Atlantis, jonka asukasluvun tuntee "Commissariat Spécial de Monaco".

Yksi esimerkki pelaamisen turmiollisuudesta löytyy Ilmarisesta (25.4.1885): ”Joku suuressa kauppatalossa toimiwa henkilö wietti lempiwiikkojaan  Italiassa ja siellä ollessaan nosti kauppatoimiston puolesta 40,000 markan wekselin. Palaus matkallaan pyörähtyi hän Monta Carlos’iin waan peläten paikkakunnan wiettelyitä uskoi hän rahat waimonsa haltuun. Miehen tuli muutamaksi päiwäksi nyt poiketa jonnekin, mutta palattuaan oli waimonsa kadonnut, eikä mitkään kuulustelut auttaneet. Wihdoin sai mies kumminkin tietää, että waimonsa oli hukuttanut itsensä kadotettua ensin nuo 40,000 markkaa. Uteliaisuudesta oli nainen mennyt pelisaliin; siellä oli hän pelihuoneen puolesta palkattuin rouwasihmisten houkutusten johdosta kadottanut heille pelissä ensin pienempiä summia ja wihdoin kaiken säilössään olewan kassan ja sitte tuskissaan hukuttanut itsensä. Pelihuoneen wirkamiehet oliwat ensin päättäneet pitää asian salassa, waan kun heille käwi sääliksi nuoren leskimiehen kauheat tuskat, ilmoittiwat he kumminkin asian todellisen laidan ihan armosta, koska hän muuten ei koskaan olisi saanut tietää onnettoman nuorikkonsa kohtaloa.”

Raahe-lehti (5.8.1914) varoittaa tarinoista, joissa muutamilla heitoilla jotkut ovat koonneet suuria omaisuuksia: ”Monte Carlon loistawissa pelisaleissa tulee miljoonamiehistä kerjäläisiä, ja lukemattomat ihmiset owat siellä joutuneet kurjuuteen. Monte Carlossa tapahtuwista itsemurhista kertovat sanomalehdet alituiseen  …  Siellä nähdään  tawallisesti myöskin aina joku tunnettu ”onnellinen pelaaja”, useimmiten wenäläinen ruhtinas tai aatelismies jolla on kokonaisia wuoria seteleitä ja kultarahoja pöydällä edessään, jotka hän on pelissä woittanut. Luullaan että pankki itse järjestää tämmöisiä suurpelaajia saadakseen muut pelaajat sitä hurjemmin kiihtymään peliin.”

Onnellisen pelaajan pöytä, Kodin Kuvasto  11.05.1912  

Pelikasinolla oli olemassa jopa jonkinlainen rahasto, josta siellä omaisuutensa hävinneet  saattoivat saada avustusta. Tällainen tapaus oli esimerkiksi La Belle Otero, miljoonia kasinolla pelissä hävinnyt kurtisaanien kuningatar (ks. blogini maaliskuulta 2017).    

Näin räjäytetään pelipankki   

Kaikkien uhkapelurien toiveuni on pelipankin räjäyttäminen.  Monte Carlossakin oli niitä, jotka seurasivat pelien kulkua pitkään ja tekivät  tilastoja ruletin tuloksista.  Jos ruletti ei olisi täysin tasapainossa, tietyt luvut  esiintyisivät useammin kuin olisi todennäköistä.  Joskus näin on saattanut ollakin, jolloin pelipankin räjäyttäminen  on voinut onnistuakin.

Östra Nyland  (10.4.1901) uutisoi venäläissyntyisen pariisilaispankkiiri Maurice Ephrussin (1849-1916)  räjäyttäneen Monacon pelipankin kaksi kertaa  keväällä 1901, jopa  samana iltana. Metodina oli laittaa panokset kerta toisensa jälkeen samalle paikalle joka voitti useita kertoja. Liekö sitten Ephrussi ollut juuri yllämainitun Raahe-lehden vihjaama  wenäläinen onnellinen pelaaja? 

”Hymy huulillaan Ephrussi lähtee pelihuoneesta ja kävelee täysin rauhallisena ja ylpeänä kasino-aukion yli Hotel de Parisiin. Miltei samanaikaisesti oli venäläinen upseeri ampunut itsensä Alexandra hotellin lounaalla hävittyään viimeisen sadan ruplan setelinsä. Onnettoman äidille lähettiin sähke. Hänet haudattiin hiljaisuudessa itsemurhan tekijänä mutta herra Ephrussi tarjoilee varmasti yhden kuuluisista juhlapäivällisistään Hotel de Parisissa ” , Östra Nyland kirjoittaa.

Onnetar ei suosinut Ephrussiakaan loputtomiin. Hänen puolisonsa, paroonitar Beatrice  Rotschild (1864-1934), pankkiirisuvun jälkeläinen, kyllästyi miehensä peliriippuvuuteen ja otti eron  21 avioliittovuoden jälkeen vuonna 1904. Tuolloin Mauricen velat olivat nousseet jo 12 miljoonaan kultafrangiin, 30 miljoonaan nykyeuroon.  Historia ei ehkä muista enää Mauricea, mutta Beatrice muistetaan erityisesti upean Cap Ferat' ssa olevan Villa Ephrussi de Rotschildin ansiosta. Se rakennettiin vasta pariskunnan avioeron jälkeen. 

Jos muuten Rotschildin nimi kuulostaa tutulta, se voi johtua siitäkin, että  Rotschildin pankki mainittiin viime keväänä usein uutisissa presidenttiehdokas Macronin aikaisempana työpaikkana.

Englanninkielisessä wikipediassa kerrotaan kuudesta Monte Carlon pankin räjäyttäjästä. Ephrussista ei mainita mitään. Kaikki artikkelissa mainitut räjäyttäjät ovat englanninkielisestä maailmasta 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta.  Toisaalta tänäkin kesänä luin uutisen, jossa kerrottiin jonkun räjäyttäneen pankin Monte Carlossa. 

Entisaikoina jotkut ovat ehkä onnistuneet voittamaan vilunkipelillä jättipotin, mutta  nykypäivänä  valvontakameroiden yms ansiosta se on varmasti hyvin haasteellista.  Pari vuotta sitten uutisoitiin pakistanilaisherrojen yrittäneen räjäyttää Monte Carlon pelipankki. He jäivät kuitenkin kiinni vilpistä ja saivat tutustua ruhtinaskunnan 20-selliseen vankilaan 30 kuukauden ajan. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut korvata koko summaa Monacon valtiolle. Päätekijä oli saanut porttikiellon jo moneen kasinoon ja käyttänyt 28 eri nimeäkin tullessaan pelaamaan.

Itse en ole vielä astunut Monte Carlon pelikasinon ovesta sisään. Sinne pääsisi pientä pääsymaksua vastaan vaikka vain katselemaan taidetta yms. Kasinon sisätiloissa ei saa kuvata, joten esimerkiksi netissä ei sieltä ole paljonkaan kuvia. Mutta tilojen upeuttta voi ihastella youtube- videoilta.  Tässä video kasinosta ja Hotel de Parisista ja toinenkin. Ikävä kyllä yhdestä kasinon kuuluisimmista kanta-asiakkaista,  James Bondista en löytänyt youtube-videoita, mutta  hänen esittäjästään, Roger Mooresta, joskin  Simon Templarin roolissa , löytyy pätkä, jossa tämä pelaa tyylikkäästi Monte Carlossa.

Olen juuri lukemassa hiljattain edesmenneen Mooren hauskoja muistelmia. Niistä paljastuu, että hän viihtyi itsekin pelikasinoilla.  

Varmasti siis kannattaa vähintään käydä ihastelemassa kasinon upeita, arkkitehtonisesti arvokkaita sisätiloja. Lisäksi jos uskomme valtiojohtoista  peliyhtiötämme – ja miksi emme uskoisi – voimme huoletta antautua  pelihimon vietäviksi, sillä Veikkaus OY takaa, että SUOMALAINEN VOITTAA AINA.   

Lue lisää

https://en.wikipedia.org/wiki/Monte_Carlo_Casino 

https://fr.wikipedia.org/wiki/Soci%C3%A9t%C3%A9_des_bains_de_mer_de_Monaco

http://www.montecarlosbm.com/resort-en-2/

https://en.wikipedia.org/wiki/Fran%C3%A7ois_Blanc 

Kansalliskirjaston digitoidut aineistot  https://digi.kansalliskirjasto.fi/
Rajala Panu , Unio Mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset , WSOY 2008  

Danielsen Kenneth,  Promenade des Anglais 139 – Historien om Villa Huovila, dess finska ägare och invånare. Helsinki: SLS. 2011  

Saure Hilpi, Huhtala Liisi, Sinisen junan ikkunasta. Matkakuvia Euroopasta SKS 1992

https://en.wikipedia.org/wiki/Men_who_broke_the_bank_at_Monte_Carlo  

Moore, Roger, Nimeni on Moore, Roger Moore, Like 2009